Vapaus

Olen aina tuntenut suurta vapauden kaipuuta. Tämän kaipuun kääntöpuolena tulee se, että ahdistun hyvin herkästi jos koen, että minun ja vapauteni väliin on rakennettu esteitä. Toisinaan jopa kaikkein rakkaimmatkin asiat elämässäni tuntuvat pystyttävän muuria näkökenttääni. Joskus tekisi mieleni vain jättää kaikki ja kadota. Mutta minne katoaisin? Missä tarkalleen ottaen sitten sijaitsee tämä vapaus?

Tiedän tarinan eräästä mummosta, jonka sukulaiset sulkivat laitokseen, koska tämä tykkäsi jutustella luonnon kanssa. Kukkasten kanssa käytiin hyvät keskustelut ja auringon kanssa mielipiteitä vaihdettiin. Kun mummolta sitten laitoksessa kysyttiin, että mitä mieltä tämä oli siitä, että näin harmittomasta syystä viedään pakkohoitoon, tämä vastasi: "kyllä minä voin kukkasille jutella täälläkin". Mummo tiesi, mitä on olla vapaa.

Vapauden kaipuu ei ole sama asia kuin vapaus. Vapauden kaipuu on ainoastaan ajatuskaava: mielikuva vapaudesta. Olen ennakkoon ajatuksessani määritellyt olosuhteet, jotka saavuttaessani voin olla vapaa. Todellisuus ei koskaan kohtaa tätä mielikuvaa, koska mielikuva vapaudesta liittyy aina tulevaisuuteen.
"Kunhan ensin hoidan työurani kunnialla, niin sitten eläkkeellä voin olla vapaa". "Minun täytyy ensin valaistua, vasta sitten voin olla vapaa". Kuulostaako tutulta? Ensin täytyy saavuttaa jotain, jotta voisi tuntea olonsa vapaaksi. Juuri tästä syystä emme koskaan ole todella vapaita.

Saavuttaminen sisältää ajan käsitteen, eikä meillä ole muuta hetkeä, kuin tämä hetki. Ajan käsite on ajatuksen leikkiä. Saavuttamisen käsite on ajan leikkiä. Vapauden käsite on ajatuksen leikkiä.
Ajatus askartelee aina tulevassa tai menneessä, ei koskaan tässä hetkessä. Ajatus ei ole vapautta. Vapaus on vapautta. Vapautta tässä hetkessä. Vapautta ajatuksen illuusioista.

Lahjakkuus

Mitä on lahjakkuus?

Näkemykseni mukaan lahjakkuutta ei anneta "Jumalan lahjana", valmiina pakettina syntymän myötäjäisiksi. Vanha sanontakin sen jo kertoo: "kukaan ei ole seppä syntyessään". Ei niin: sepäksi opitaan ja opiskellaan.
Itse huomasin taipumukseni, tai mielenkiintoni kohdistuvan piirtämiseen ja musiikkiin jo hyvin nuorella iällä. Lapsena kynä oli aina kädessä musiikin soidessa taustalla. Vuosien varrella asetelma on kääntynyt toisin päin bändikuvioiden myötä. Enää piirtelen vain harvoin, omaksi ilokseni, kun taas musiikinkuunteluharrastus on muuttunut muusikkoudeksi.
Olen melkeinpä koko ikäni jollain tasolla tiedostanut, että toimiminen luovuuden parissa on "kutsumukseni". Tätä kutsumuksen tunnetta ei vielä kumminkaan voi kutsua lahjakkuudeksi. Esimerkiksi muusikkona en koe olevani mitenkään poikkeuksellisen lahjakas. Minulla on riittävä määrä taitoja ilmaistakseni itseäni musiikin kautta ja ollakseni julkaiseva ja keikkaileva muusikko. Kaikki ne taidot mitä minulla on, olen saavuttanut fyysisen tekemisen kautta: soittamalla. Aina kun soitan jotain, myös opin jotain soittamisesta. Mitä enemmän soitan, sitä enemmän opin. Mitä enemmän opin, sen taitavammaksi tulen. Tähän kaavaan en ole toistaiseksi löytänyt vielä oikopolkua.
Väitän siis, että lahjakkuus on ennen muuta raakaa työtä ja toisekseen kykyä oppia tekemästään työstä. Lahjakkuuden määrä on siis suoraan verrannollinen tekemiseen käytettyyn aikaan ja vaivaan. Esimerkkinä voisin mainita vaikkapa yhden suuresti arvostamistani taiteilijoista: Jimi Hendrixin. Häntä on aina pidetty poikkeuksellisen lahjakkaana kitaristina. Tämä pitää kyllä paikkansa, mutta totuuden toinen puoli on se, että Jimi soitti kitaraansa tunteja ja taas tunteja joka ikinen päivä. Hänen väitetään hoitaneen jopa helpotusasiat wc:n puolella kitara kaulassaan. Jimi Hendrixin poikkeuksellinen lahjakkuus tuli siitä, että hän käytti poikkeuksellisen paljon aikaa instrumenttiinsa.

Kuka on lahjakas?

Ihan kaikki. Yllä olevassa tekstissä käytin muusikkoutta esimerkkinä, mutta lahjakkuutta löytyy kaikilla inhimillisen tekemisen alueilla. Meillä kaikilla on omat taipumuksemme, mielenkiinnon kohteemme: joku on lahjakas automekaanikko, joku toinen saa kasvimaan kukoistamaan, kolmas taas luotsaa perhettään luovan lahjakkaasti...

Missä sinä olet lahjakas?

Jiddu Krishnamurti pureutuu pelon ytimeen. Viisaita sanoja.

Saamattomuus

Olen pohdiskellut syytä, miksi viime päivinä on ollut poikkeuksellisen vaikeata tarttua haasteisiin: kirjoittaminen ei luista eikä tekeminen maistu. Jopa rakkaimman intohimoni musiikin parissa työskentely on tuntunut jokseenkin merkityksettömältä, jopa hieman ahdistavalta. Vielä pari viikkoa sitten olin täynnä virtaa ja innostusta, mihin nyt yhtäkkiä hävisivät tekemisen meininki ja aloitteellisuus?

On olemassa sanonta: koputa, niin sinulle avataan; kysy, niin sinulle vastataan. Minä olen ymmärtänyt tuon sanonnan niin, että kun mieltä jokin asia askarruttaa, on vastauskin aivan aistien ulottuvilla kun vain pitää mielensä avoimena. Olen huomannut sanonnan toimivuuden käytännön tasolla useaan otteeseen ja niin myös tänään sain todistaa, kuinka vastaus mieleni sopukoissa kyteviin kysymyksiin manifestoitui eteeni aivan tavallisessa keskustelussa minun ja ystäväni välillä.
Olimme jutustelleet aikamme niitä näitä kunnes pohdinnan kohteeksi joutui eräs keskustelun ulkopuolinen henkilö ja tarkemmin sanottuna hänen saamattomuutensa. Tämän pohdinnan päätteeksi sanoin, että silloin kun asioiden aloittaminen, hoitaminen ja niiden loppuun saattaminen tuntuu ihmisestä ylitsepääsemättömän vaikealta, on tässä taustalla yleensä joku pelko. En ehtinyt saada viimeistä tavua loppuun kun ymmärsin jo puhuvani keskustelun kohteen sijasta itsestäni: oma saamattomuuteni johtuu omista peloistani.


 

Sana viikonvaihteeksi: Mindset

Minuus

Missä "minä" sijaitsee? Missä sijaitsee minuuden keskus?

Olenko minä tämä fyysinen keho tässä? Asustaako minuus aivoissa? Olenko luku anatomian oppikirjasta?

Vai sisältyykö minuus siihen, jota kutsumme mieleksi? Onko käsitys minästä silkkaa ajatusten virtaa?

Mutta entäs silloin, kun mieli on hiljaa, eikä tietoisuudessa liiku yhden yhtä ajatusta: lakkaako "minä" olemasta?

Mitä on tietoisuus?

Usko omaan unelmaan

Meillä kaikilla on unelmia: joku haaveilee kirjoittavansa kirjan, toinen on aina halunnut säveltää musiikkia, kolmas haluaisi muuttaa harrastuksensa yritystoiminnaksi...
Unelmia on yhtä monta kuin on unelmoijaa. Harvat meistä kumminkaan uskaltavat lähteä toteuttamaan unelmiaan käytännössä. Miksi me tyydymme puuduttavaan rutiiniin arjessamme sen sijaan, että toteuttaisimme omaa sisäistä kutsumustamme?

Pelko ja sen synnyttämä epävarmuus ovat oman kokemukseni mukaan ne suurimmat syyt, jotka minua ovat estäneet astumasta tälle "tarkoituksen tielle". Mutta mitä oikeastaan pelkään?
 "En minä osaa kirjoittaa tarpeeksi hyvin", "En minä ole yhtä lahjakas kuin tuo menestynyt artisti", "Yrittämiseen liittyy liikaa riskejä", "Mitähän muutkin siitä ajattelisivat, jos vain heittäytyisin taiteilijaksi".
Olen huomannut, että kun vähänkään vakavissani suunnittelen toteuttavani omaa sisäistä kutsumustani, päässäni alkaa tämä sisäisen nalkuttajan tauoton naputus. Olen myöskin huomannut, että tämä sisäinen nalkuttaja on poikkeuksetta väärässä, ja että sen tauottaman naputuksen pystyy vaientamaan.

Omat pelkoni ja epävarmuuteni ovat aina liittyneet siihen, että olen pelännyt muiden mielipidettä itsestäni. Tähän on liittynyt muiden miellyttämisen tarve ja äärimmäinen epävarmuus sosiaalisissa tilanteissa. Muut eivät tätä välttämättä ole huomanneet, koska olen peitellyt epävarmuuttani muilla persoonani piirteillä. Tämä epävarmuus on johtanut varsin apaattiseen ja kantaaottamattomaan elämäntyyliin. Mutta mistä omat pelkoni ja epävarmuuteni sitten johtuvat? Näistä syistä voisi kirjoittaa vaikka paksuhkon kirjan, mutta annan tässä pari esimerkkiä:

Olen ensimmäisellä luokalla ja yhdellä ensimmäisistä äidinkielen tunneista. Opettelemme kirjoittamaan. Olen juuri saanut omasta mielestäni kirjoittamisen sujumaan varsin mallikkaasti ja osaan kirjoittaa jo kokonaisia sanoja, kunnes opettaja kumartuu pulpettini ylle kertomaan missä olin tehnyt virheen. Minkä virheen? Ei siinä muuta vikaa ollut, kuin että vasenkätisenä olin kirjoittanut kaiken peilikuvana. Näin se minulta tuli luonnostaan.
Toinen esimerkki: olen edelleen ensimmäisellä luokalla, tällä kertaa kuvaamataidon tunti. Olimme saaneet tehtäväksemme piirtää ruusun liituväreillä. Kun kaikki olivat saaneet ruusunsa piirrettyä, piirustukset ripustettiin seinälle ja niitä tarkasteltiin yhdessä opettajan johdolla. Kaikki muut olivat piirtäneet niin suuren ruusun kuin paperille mahtuu. Minun ruusuni oli pieni keskellä paperia, mutta minusta se oli hieno ruusu ja olin piirustuksesta kovin ylpeä. Ainakin ruusuni erottui muista. Opettajaa piirustukseni tuntui jostain syystä huvittavan ja hän naurattikin sillä koko muuta luokkaa. Minä häpesin. Tämän jälkeen en enää koskaan luottanut omiin kykyihini. Tämän jälkeen en enää erityisemmin pitänyt koulunkäynnistä. Sisäinen taiteilijani oli nitistetty.

Voisin tietysti syyttää huonoa itsetuntoani suomalaisen koulutusjärjestelmän oppilaisiin kohdistuvasta tarkoituksellisesta tasapäistämisestä tai sitä, kuinka yhteiskunnassamme ei suvaita erilaisuutta, eikä etenkään menestystä. Ehkä tässä on totuuden jyvästä, mutta perimmäinen syy siihen, miksi itse pelkään luottaa omiin kykyihini, tai miksi pelkään muiden ihmisten mielipiteitä ja näin ollen menestymistä, löytyy katsomalla peiliin. Alemmuudentuntoni johtuu siitä, että uskon olevani huonompi kuin muut. Ala-asteen opettajani suodatti sanomisensa oman sisäisen uskomusjärjestelmänsä läpi, mutta minä uskoin tämän olevan totta. Huonosta itsetunnosta tuli minun sisäinen uskomusjärjestelmäni. Tämä uskomusjärjestelmäni on se minun "sisäinen nalkuttajani". En uskalla tuoda omaa lahjakkuuttani esille, koska epävarmana ja lahjattomana on turvallisempaa: kun en tuo osaamistani esille, ei kukaan pysty myöskään minua vahingoittamaan kritiikillään tai mielipiteillään. Tuosta turvapaikasta on helppoa huudella ja kritisoida muita, ja niin olen myös tehnyt. (Olisiko tässä syy, miksi niin monet kriitikoiksi päätyneet tuntuvat olevan varsin kitkeränoloista sakkia?)

Mutta usko on sitä mitä se on: uskoa. Usko on mielipide, näkökulma. Usko ei ole totuus. Omat sisäiset uskomusjärjestelmämme muodostavat todellisuutemme: jos uskon olevani huono ihminen, silloin käyttäydyn kuin huono ihminen. Jos uskon olevani luova ja lahjakas, silloin ei mikään pidättele luovuuttani ja lahjakkuuttani. Todellisuus on sitä, millaisena se minulle näyttäytyy tässä ja nyt: tässä hetkessä. Koskaan ei ole ollut muuta hetkeä kuin tässä ja nyt.

Kuinka tämä sisäinen nalkuttaja sitten vaiennetaan? Kuinka pääsen yli huonosta itsetunnostani ja epävarmuuksistani?

Kun lakkaan uskomasta niihin tässä ja nyt.

Kuinka lähden toteuttamaan unelmaani?

Tässä ja nyt.