Olen pohdiskellut syytä, miksi viime päivinä on ollut poikkeuksellisen vaikeata tarttua haasteisiin: kirjoittaminen ei luista eikä tekeminen maistu. Jopa rakkaimman intohimoni musiikin parissa työskentely on tuntunut jokseenkin merkityksettömältä, jopa hieman ahdistavalta. Vielä pari viikkoa sitten olin täynnä virtaa ja innostusta, mihin nyt yhtäkkiä hävisivät tekemisen meininki ja aloitteellisuus?
On olemassa sanonta: koputa, niin sinulle avataan; kysy, niin sinulle vastataan. Minä olen ymmärtänyt tuon sanonnan niin, että kun mieltä jokin asia askarruttaa, on vastauskin aivan aistien ulottuvilla kun vain pitää mielensä avoimena. Olen huomannut sanonnan toimivuuden käytännön tasolla useaan otteeseen ja niin myös tänään sain todistaa, kuinka vastaus mieleni sopukoissa kyteviin kysymyksiin manifestoitui eteeni aivan tavallisessa keskustelussa minun ja ystäväni välillä.
Olimme jutustelleet aikamme niitä näitä kunnes pohdinnan kohteeksi joutui eräs keskustelun ulkopuolinen henkilö ja tarkemmin sanottuna hänen saamattomuutensa. Tämän pohdinnan päätteeksi sanoin, että silloin kun asioiden aloittaminen, hoitaminen ja niiden loppuun saattaminen tuntuu ihmisestä ylitsepääsemättömän vaikealta, on tässä taustalla yleensä joku pelko. En ehtinyt saada viimeistä tavua loppuun kun ymmärsin jo puhuvani keskustelun kohteen sijasta itsestäni: oma saamattomuuteni johtuu omista peloistani.
keskiviikko 30. toukokuuta 2012
perjantai 25. toukokuuta 2012
perjantai 18. toukokuuta 2012
Minuus
Missä "minä" sijaitsee? Missä sijaitsee minuuden keskus?
Olenko minä tämä fyysinen keho tässä? Asustaako minuus aivoissa? Olenko luku anatomian oppikirjasta?
Vai sisältyykö minuus siihen, jota kutsumme mieleksi? Onko käsitys minästä silkkaa ajatusten virtaa?
Mutta entäs silloin, kun mieli on hiljaa, eikä tietoisuudessa liiku yhden yhtä ajatusta: lakkaako "minä" olemasta?
Mitä on tietoisuus?
Olenko minä tämä fyysinen keho tässä? Asustaako minuus aivoissa? Olenko luku anatomian oppikirjasta?
Vai sisältyykö minuus siihen, jota kutsumme mieleksi? Onko käsitys minästä silkkaa ajatusten virtaa?
Mutta entäs silloin, kun mieli on hiljaa, eikä tietoisuudessa liiku yhden yhtä ajatusta: lakkaako "minä" olemasta?
Mitä on tietoisuus?
maanantai 14. toukokuuta 2012
Usko omaan unelmaan
Meillä kaikilla on unelmia: joku haaveilee kirjoittavansa kirjan, toinen on aina halunnut säveltää musiikkia, kolmas haluaisi muuttaa harrastuksensa yritystoiminnaksi...
Unelmia on yhtä monta kuin on unelmoijaa. Harvat meistä kumminkaan uskaltavat lähteä toteuttamaan unelmiaan käytännössä. Miksi me tyydymme puuduttavaan rutiiniin arjessamme sen sijaan, että toteuttaisimme omaa sisäistä kutsumustamme?
Pelko ja sen synnyttämä epävarmuus ovat oman kokemukseni mukaan ne suurimmat syyt, jotka minua ovat estäneet astumasta tälle "tarkoituksen tielle". Mutta mitä oikeastaan pelkään?
"En minä osaa kirjoittaa tarpeeksi hyvin", "En minä ole yhtä lahjakas kuin tuo menestynyt artisti", "Yrittämiseen liittyy liikaa riskejä", "Mitähän muutkin siitä ajattelisivat, jos vain heittäytyisin taiteilijaksi".
Olen huomannut, että kun vähänkään vakavissani suunnittelen toteuttavani omaa sisäistä kutsumustani, päässäni alkaa tämä sisäisen nalkuttajan tauoton naputus. Olen myöskin huomannut, että tämä sisäinen nalkuttaja on poikkeuksetta väärässä, ja että sen tauottaman naputuksen pystyy vaientamaan.
Omat pelkoni ja epävarmuuteni ovat aina liittyneet siihen, että olen pelännyt muiden mielipidettä itsestäni. Tähän on liittynyt muiden miellyttämisen tarve ja äärimmäinen epävarmuus sosiaalisissa tilanteissa. Muut eivät tätä välttämättä ole huomanneet, koska olen peitellyt epävarmuuttani muilla persoonani piirteillä. Tämä epävarmuus on johtanut varsin apaattiseen ja kantaaottamattomaan elämäntyyliin. Mutta mistä omat pelkoni ja epävarmuuteni sitten johtuvat? Näistä syistä voisi kirjoittaa vaikka paksuhkon kirjan, mutta annan tässä pari esimerkkiä:
Olen ensimmäisellä luokalla ja yhdellä ensimmäisistä äidinkielen tunneista. Opettelemme kirjoittamaan. Olen juuri saanut omasta mielestäni kirjoittamisen sujumaan varsin mallikkaasti ja osaan kirjoittaa jo kokonaisia sanoja, kunnes opettaja kumartuu pulpettini ylle kertomaan missä olin tehnyt virheen. Minkä virheen? Ei siinä muuta vikaa ollut, kuin että vasenkätisenä olin kirjoittanut kaiken peilikuvana. Näin se minulta tuli luonnostaan.
Toinen esimerkki: olen edelleen ensimmäisellä luokalla, tällä kertaa kuvaamataidon tunti. Olimme saaneet tehtäväksemme piirtää ruusun liituväreillä. Kun kaikki olivat saaneet ruusunsa piirrettyä, piirustukset ripustettiin seinälle ja niitä tarkasteltiin yhdessä opettajan johdolla. Kaikki muut olivat piirtäneet niin suuren ruusun kuin paperille mahtuu. Minun ruusuni oli pieni keskellä paperia, mutta minusta se oli hieno ruusu ja olin piirustuksesta kovin ylpeä. Ainakin ruusuni erottui muista. Opettajaa piirustukseni tuntui jostain syystä huvittavan ja hän naurattikin sillä koko muuta luokkaa. Minä häpesin. Tämän jälkeen en enää koskaan luottanut omiin kykyihini. Tämän jälkeen en enää erityisemmin pitänyt koulunkäynnistä. Sisäinen taiteilijani oli nitistetty.
Voisin tietysti syyttää huonoa itsetuntoani suomalaisen koulutusjärjestelmän oppilaisiin kohdistuvasta tarkoituksellisesta tasapäistämisestä tai sitä, kuinka yhteiskunnassamme ei suvaita erilaisuutta, eikä etenkään menestystä. Ehkä tässä on totuuden jyvästä, mutta perimmäinen syy siihen, miksi itse pelkään luottaa omiin kykyihini, tai miksi pelkään muiden ihmisten mielipiteitä ja näin ollen menestymistä, löytyy katsomalla peiliin. Alemmuudentuntoni johtuu siitä, että uskon olevani huonompi kuin muut. Ala-asteen opettajani suodatti sanomisensa oman sisäisen uskomusjärjestelmänsä läpi, mutta minä uskoin tämän olevan totta. Huonosta itsetunnosta tuli minun sisäinen uskomusjärjestelmäni. Tämä uskomusjärjestelmäni on se minun "sisäinen nalkuttajani". En uskalla tuoda omaa lahjakkuuttani esille, koska epävarmana ja lahjattomana on turvallisempaa: kun en tuo osaamistani esille, ei kukaan pysty myöskään minua vahingoittamaan kritiikillään tai mielipiteillään. Tuosta turvapaikasta on helppoa huudella ja kritisoida muita, ja niin olen myös tehnyt. (Olisiko tässä syy, miksi niin monet kriitikoiksi päätyneet tuntuvat olevan varsin kitkeränoloista sakkia?)
Mutta usko on sitä mitä se on: uskoa. Usko on mielipide, näkökulma. Usko ei ole totuus. Omat sisäiset uskomusjärjestelmämme muodostavat todellisuutemme: jos uskon olevani huono ihminen, silloin käyttäydyn kuin huono ihminen. Jos uskon olevani luova ja lahjakas, silloin ei mikään pidättele luovuuttani ja lahjakkuuttani. Todellisuus on sitä, millaisena se minulle näyttäytyy tässä ja nyt: tässä hetkessä. Koskaan ei ole ollut muuta hetkeä kuin tässä ja nyt.
Kuinka tämä sisäinen nalkuttaja sitten vaiennetaan? Kuinka pääsen yli huonosta itsetunnostani ja epävarmuuksistani?
Kun lakkaan uskomasta niihin tässä ja nyt.
Kuinka lähden toteuttamaan unelmaani?
Tässä ja nyt.
Unelmia on yhtä monta kuin on unelmoijaa. Harvat meistä kumminkaan uskaltavat lähteä toteuttamaan unelmiaan käytännössä. Miksi me tyydymme puuduttavaan rutiiniin arjessamme sen sijaan, että toteuttaisimme omaa sisäistä kutsumustamme?
Pelko ja sen synnyttämä epävarmuus ovat oman kokemukseni mukaan ne suurimmat syyt, jotka minua ovat estäneet astumasta tälle "tarkoituksen tielle". Mutta mitä oikeastaan pelkään?
"En minä osaa kirjoittaa tarpeeksi hyvin", "En minä ole yhtä lahjakas kuin tuo menestynyt artisti", "Yrittämiseen liittyy liikaa riskejä", "Mitähän muutkin siitä ajattelisivat, jos vain heittäytyisin taiteilijaksi".
Olen huomannut, että kun vähänkään vakavissani suunnittelen toteuttavani omaa sisäistä kutsumustani, päässäni alkaa tämä sisäisen nalkuttajan tauoton naputus. Olen myöskin huomannut, että tämä sisäinen nalkuttaja on poikkeuksetta väärässä, ja että sen tauottaman naputuksen pystyy vaientamaan.
Omat pelkoni ja epävarmuuteni ovat aina liittyneet siihen, että olen pelännyt muiden mielipidettä itsestäni. Tähän on liittynyt muiden miellyttämisen tarve ja äärimmäinen epävarmuus sosiaalisissa tilanteissa. Muut eivät tätä välttämättä ole huomanneet, koska olen peitellyt epävarmuuttani muilla persoonani piirteillä. Tämä epävarmuus on johtanut varsin apaattiseen ja kantaaottamattomaan elämäntyyliin. Mutta mistä omat pelkoni ja epävarmuuteni sitten johtuvat? Näistä syistä voisi kirjoittaa vaikka paksuhkon kirjan, mutta annan tässä pari esimerkkiä:
Olen ensimmäisellä luokalla ja yhdellä ensimmäisistä äidinkielen tunneista. Opettelemme kirjoittamaan. Olen juuri saanut omasta mielestäni kirjoittamisen sujumaan varsin mallikkaasti ja osaan kirjoittaa jo kokonaisia sanoja, kunnes opettaja kumartuu pulpettini ylle kertomaan missä olin tehnyt virheen. Minkä virheen? Ei siinä muuta vikaa ollut, kuin että vasenkätisenä olin kirjoittanut kaiken peilikuvana. Näin se minulta tuli luonnostaan.
Toinen esimerkki: olen edelleen ensimmäisellä luokalla, tällä kertaa kuvaamataidon tunti. Olimme saaneet tehtäväksemme piirtää ruusun liituväreillä. Kun kaikki olivat saaneet ruusunsa piirrettyä, piirustukset ripustettiin seinälle ja niitä tarkasteltiin yhdessä opettajan johdolla. Kaikki muut olivat piirtäneet niin suuren ruusun kuin paperille mahtuu. Minun ruusuni oli pieni keskellä paperia, mutta minusta se oli hieno ruusu ja olin piirustuksesta kovin ylpeä. Ainakin ruusuni erottui muista. Opettajaa piirustukseni tuntui jostain syystä huvittavan ja hän naurattikin sillä koko muuta luokkaa. Minä häpesin. Tämän jälkeen en enää koskaan luottanut omiin kykyihini. Tämän jälkeen en enää erityisemmin pitänyt koulunkäynnistä. Sisäinen taiteilijani oli nitistetty.
Voisin tietysti syyttää huonoa itsetuntoani suomalaisen koulutusjärjestelmän oppilaisiin kohdistuvasta tarkoituksellisesta tasapäistämisestä tai sitä, kuinka yhteiskunnassamme ei suvaita erilaisuutta, eikä etenkään menestystä. Ehkä tässä on totuuden jyvästä, mutta perimmäinen syy siihen, miksi itse pelkään luottaa omiin kykyihini, tai miksi pelkään muiden ihmisten mielipiteitä ja näin ollen menestymistä, löytyy katsomalla peiliin. Alemmuudentuntoni johtuu siitä, että uskon olevani huonompi kuin muut. Ala-asteen opettajani suodatti sanomisensa oman sisäisen uskomusjärjestelmänsä läpi, mutta minä uskoin tämän olevan totta. Huonosta itsetunnosta tuli minun sisäinen uskomusjärjestelmäni. Tämä uskomusjärjestelmäni on se minun "sisäinen nalkuttajani". En uskalla tuoda omaa lahjakkuuttani esille, koska epävarmana ja lahjattomana on turvallisempaa: kun en tuo osaamistani esille, ei kukaan pysty myöskään minua vahingoittamaan kritiikillään tai mielipiteillään. Tuosta turvapaikasta on helppoa huudella ja kritisoida muita, ja niin olen myös tehnyt. (Olisiko tässä syy, miksi niin monet kriitikoiksi päätyneet tuntuvat olevan varsin kitkeränoloista sakkia?)
Mutta usko on sitä mitä se on: uskoa. Usko on mielipide, näkökulma. Usko ei ole totuus. Omat sisäiset uskomusjärjestelmämme muodostavat todellisuutemme: jos uskon olevani huono ihminen, silloin käyttäydyn kuin huono ihminen. Jos uskon olevani luova ja lahjakas, silloin ei mikään pidättele luovuuttani ja lahjakkuuttani. Todellisuus on sitä, millaisena se minulle näyttäytyy tässä ja nyt: tässä hetkessä. Koskaan ei ole ollut muuta hetkeä kuin tässä ja nyt.
Kuinka tämä sisäinen nalkuttaja sitten vaiennetaan? Kuinka pääsen yli huonosta itsetunnostani ja epävarmuuksistani?
Kun lakkaan uskomasta niihin tässä ja nyt.
Kuinka lähden toteuttamaan unelmaani?
Tässä ja nyt.
torstai 10. toukokuuta 2012
Hiljaisuus
Meillä muusikoilla on sanonta: musiikki lähtee hiljaisuudesta.
Kapellimestari astelee lavalle yleisön osoittaessa kiitollisuutensa raikuvin aplodein. Hän kumartaa ja kääntyy orkesterinsa puoleen. Aplodit vaimenevat hiljalleen, kunnes viimeinenkin taputtaja on lyönyt kämmenensä yhteen viimeisen kerran. Kapellimestarin kädet nousevat ja tahtipuikko jähmettyy alkuasentoon. Hiljaisuus valtaa salin. Viimeinenkin ääni hiipuu: jopa ajatus ja aika lakkaavat olemasta. Konserttisali, yleisö, orkesteri ja kapellimestari ovat kaikki yhtä hiljaista, ajatonta tietoisuutta. Tämä yksi ajaton tietoisuus on keskittyneesti läsnä tässä yhdessä hiljaisuuden hetkessä. Sitten tulee liike: tahtipuikko syttyy elämään ja musiikki alkaa.
Minulle tämä hiljainen hetki on konsertin maagisin hetki. Se hetki, jolloin mieli hiljentyy vastaanottamaan musiikkia. Se hetki, kun mieli ja hiljaisuus ovat yhtä.
Kapellimestari astelee lavalle yleisön osoittaessa kiitollisuutensa raikuvin aplodein. Hän kumartaa ja kääntyy orkesterinsa puoleen. Aplodit vaimenevat hiljalleen, kunnes viimeinenkin taputtaja on lyönyt kämmenensä yhteen viimeisen kerran. Kapellimestarin kädet nousevat ja tahtipuikko jähmettyy alkuasentoon. Hiljaisuus valtaa salin. Viimeinenkin ääni hiipuu: jopa ajatus ja aika lakkaavat olemasta. Konserttisali, yleisö, orkesteri ja kapellimestari ovat kaikki yhtä hiljaista, ajatonta tietoisuutta. Tämä yksi ajaton tietoisuus on keskittyneesti läsnä tässä yhdessä hiljaisuuden hetkessä. Sitten tulee liike: tahtipuikko syttyy elämään ja musiikki alkaa.
Minulle tämä hiljainen hetki on konsertin maagisin hetki. Se hetki, jolloin mieli hiljentyy vastaanottamaan musiikkia. Se hetki, kun mieli ja hiljaisuus ovat yhtä.
tiistai 8. toukokuuta 2012
Ensimmäinen askel
Tämä voi olla pieni askel ihmiskunnalle, mutta suuri minulle. En ole tottunut paljastamaan syvimpiä tuntojani kenellekään ja nyt teen sen julkisesti. Tämän blogin ensisijainen tarkoitus minulle on toimia peilinä. Tämä peili on tarkempi kuin se, joka seinälleni on ripustettu. Tämä peili heijastaa sen, mitä silmä ei näe. Tästä peilistä minä näen todellisen itseni. Te lukijat näette mitä itse haluatte.
Jaan kokemukseni ja niistä syntyneet ajatukset. Jaan ajatukseni ja niiden muovaaman todellisuuteni. Muovaan todellisuuttani. Toivottavasti herätän myös sinut muovaamaan omaasi. Heräisitkö, jos väittäisin, ettei suinkaan ole sattumaa, että juuri sinä luet juuri tätä tekstiä juuri nyt?
Tämä on Tajunnankääntöpiiri.
Tervetuloa.
Jaan kokemukseni ja niistä syntyneet ajatukset. Jaan ajatukseni ja niiden muovaaman todellisuuteni. Muovaan todellisuuttani. Toivottavasti herätän myös sinut muovaamaan omaasi. Heräisitkö, jos väittäisin, ettei suinkaan ole sattumaa, että juuri sinä luet juuri tätä tekstiä juuri nyt?
Tämä on Tajunnankääntöpiiri.
Tervetuloa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)