Usko omaan unelmaan

Meillä kaikilla on unelmia: joku haaveilee kirjoittavansa kirjan, toinen on aina halunnut säveltää musiikkia, kolmas haluaisi muuttaa harrastuksensa yritystoiminnaksi...
Unelmia on yhtä monta kuin on unelmoijaa. Harvat meistä kumminkaan uskaltavat lähteä toteuttamaan unelmiaan käytännössä. Miksi me tyydymme puuduttavaan rutiiniin arjessamme sen sijaan, että toteuttaisimme omaa sisäistä kutsumustamme?

Pelko ja sen synnyttämä epävarmuus ovat oman kokemukseni mukaan ne suurimmat syyt, jotka minua ovat estäneet astumasta tälle "tarkoituksen tielle". Mutta mitä oikeastaan pelkään?
 "En minä osaa kirjoittaa tarpeeksi hyvin", "En minä ole yhtä lahjakas kuin tuo menestynyt artisti", "Yrittämiseen liittyy liikaa riskejä", "Mitähän muutkin siitä ajattelisivat, jos vain heittäytyisin taiteilijaksi".
Olen huomannut, että kun vähänkään vakavissani suunnittelen toteuttavani omaa sisäistä kutsumustani, päässäni alkaa tämä sisäisen nalkuttajan tauoton naputus. Olen myöskin huomannut, että tämä sisäinen nalkuttaja on poikkeuksetta väärässä, ja että sen tauottaman naputuksen pystyy vaientamaan.

Omat pelkoni ja epävarmuuteni ovat aina liittyneet siihen, että olen pelännyt muiden mielipidettä itsestäni. Tähän on liittynyt muiden miellyttämisen tarve ja äärimmäinen epävarmuus sosiaalisissa tilanteissa. Muut eivät tätä välttämättä ole huomanneet, koska olen peitellyt epävarmuuttani muilla persoonani piirteillä. Tämä epävarmuus on johtanut varsin apaattiseen ja kantaaottamattomaan elämäntyyliin. Mutta mistä omat pelkoni ja epävarmuuteni sitten johtuvat? Näistä syistä voisi kirjoittaa vaikka paksuhkon kirjan, mutta annan tässä pari esimerkkiä:

Olen ensimmäisellä luokalla ja yhdellä ensimmäisistä äidinkielen tunneista. Opettelemme kirjoittamaan. Olen juuri saanut omasta mielestäni kirjoittamisen sujumaan varsin mallikkaasti ja osaan kirjoittaa jo kokonaisia sanoja, kunnes opettaja kumartuu pulpettini ylle kertomaan missä olin tehnyt virheen. Minkä virheen? Ei siinä muuta vikaa ollut, kuin että vasenkätisenä olin kirjoittanut kaiken peilikuvana. Näin se minulta tuli luonnostaan.
Toinen esimerkki: olen edelleen ensimmäisellä luokalla, tällä kertaa kuvaamataidon tunti. Olimme saaneet tehtäväksemme piirtää ruusun liituväreillä. Kun kaikki olivat saaneet ruusunsa piirrettyä, piirustukset ripustettiin seinälle ja niitä tarkasteltiin yhdessä opettajan johdolla. Kaikki muut olivat piirtäneet niin suuren ruusun kuin paperille mahtuu. Minun ruusuni oli pieni keskellä paperia, mutta minusta se oli hieno ruusu ja olin piirustuksesta kovin ylpeä. Ainakin ruusuni erottui muista. Opettajaa piirustukseni tuntui jostain syystä huvittavan ja hän naurattikin sillä koko muuta luokkaa. Minä häpesin. Tämän jälkeen en enää koskaan luottanut omiin kykyihini. Tämän jälkeen en enää erityisemmin pitänyt koulunkäynnistä. Sisäinen taiteilijani oli nitistetty.

Voisin tietysti syyttää huonoa itsetuntoani suomalaisen koulutusjärjestelmän oppilaisiin kohdistuvasta tarkoituksellisesta tasapäistämisestä tai sitä, kuinka yhteiskunnassamme ei suvaita erilaisuutta, eikä etenkään menestystä. Ehkä tässä on totuuden jyvästä, mutta perimmäinen syy siihen, miksi itse pelkään luottaa omiin kykyihini, tai miksi pelkään muiden ihmisten mielipiteitä ja näin ollen menestymistä, löytyy katsomalla peiliin. Alemmuudentuntoni johtuu siitä, että uskon olevani huonompi kuin muut. Ala-asteen opettajani suodatti sanomisensa oman sisäisen uskomusjärjestelmänsä läpi, mutta minä uskoin tämän olevan totta. Huonosta itsetunnosta tuli minun sisäinen uskomusjärjestelmäni. Tämä uskomusjärjestelmäni on se minun "sisäinen nalkuttajani". En uskalla tuoda omaa lahjakkuuttani esille, koska epävarmana ja lahjattomana on turvallisempaa: kun en tuo osaamistani esille, ei kukaan pysty myöskään minua vahingoittamaan kritiikillään tai mielipiteillään. Tuosta turvapaikasta on helppoa huudella ja kritisoida muita, ja niin olen myös tehnyt. (Olisiko tässä syy, miksi niin monet kriitikoiksi päätyneet tuntuvat olevan varsin kitkeränoloista sakkia?)

Mutta usko on sitä mitä se on: uskoa. Usko on mielipide, näkökulma. Usko ei ole totuus. Omat sisäiset uskomusjärjestelmämme muodostavat todellisuutemme: jos uskon olevani huono ihminen, silloin käyttäydyn kuin huono ihminen. Jos uskon olevani luova ja lahjakas, silloin ei mikään pidättele luovuuttani ja lahjakkuuttani. Todellisuus on sitä, millaisena se minulle näyttäytyy tässä ja nyt: tässä hetkessä. Koskaan ei ole ollut muuta hetkeä kuin tässä ja nyt.

Kuinka tämä sisäinen nalkuttaja sitten vaiennetaan? Kuinka pääsen yli huonosta itsetunnostani ja epävarmuuksistani?

Kun lakkaan uskomasta niihin tässä ja nyt.

Kuinka lähden toteuttamaan unelmaani?

Tässä ja nyt.